Skip to content

Keliaakikko Amerikassa & Gluteenittoman ruoan metsästys

Keliaakikkona olen päässyt omakohtaisesti tutkimaan Amerikan gluteenitonta ruokamaailmaa. Lopputulos on se, että leipä maksaa älyttömästi ja ulkona pelottaa syödä. “Gluteenitonta” ruokaa on tarjolla paljon, oikeasti gluteenitonta vähemmän. 

Kun olin ensimmäistä kertaa Hawaiilla, kävimme IHOPissa (international house on pancakes) joka kuului miehen suosikkeihin. Kun kysyin tarjoilijalta, että onko mitään mahdollisuutta saada mitään gluteenitonta, niin ilmoitettiin nauraen että joo, ei kyllä löydy koko saarelta. Sori vaan. Päädyin tilamaan omeletin ja tuoreita hedelmiä. Onneksi ennen syömistä tuli ilmi, että omelettiin kaadetaan mukaan pannukakkutaikinaa rakenteen takia.

Yleensäkin tarjoilijoilla ei ole mitään käsitystä siitä, että mikä on tai ei ole gluteenitonta. Minulle on mm. tarjoiltu salaatti, missä oli ensimmäisenä uppopaistettuja vehnätortillan paloja ja uppopaistettua, taikinalla kuorrutettua kanaa, vaikka asiasta kuinka oltiin ensin neuvoteltu tarjoilijan kanssa pitkään ja hartaasti. Sain lopulta salaatista ihmettelyn ja valittamisen jälkeen version, missä oli sitten, no, pelkkää salaattia. 

Tämä ei sinänsä ole mitään uutta, koska olen nuorempana joutunut myös esimerkiksi Englannissa neuvottelemaan asiasta keittiömestarin kanssa. Lopulta oli lautasella pelkkiä ranskalaisia ja salaattia, koska muusta ei kukaan osannut sanoa mitään ja kokki ilmoitti, ettei halua olla vastuussa. 

Olen suosinut aasialaisia ravintoloita siksi, että ne ovat noin yleisesti turvallisia valintoja. Todella harvassa ovat olleet ne paikat, joissa joku on suhtautunut gluteeniton-kyselyihin asiantuntevasti ja ystävällisesti. Tavaksi on nyt jo tullut googlettaa hyvissä ajoin, että onko ravintolalla tarjota jotain gluteenitonta – ja pelottavan usein nettifoorumit kertovat, että gluteenittomaksi mainostettu tarjonta ei ole ollut gluteenitonta! Älyttömän moni on tullut kipeäksi. Niin minäkin, vaikka olen tilannut vainoharhaisena vain sellaisia ruokia, joissa ei todellakaan pitäisi olla mitään sopimatonta. Olen saanut pahoja oireita syötyäni mm. pelkästään paistetun kananmunan (sunny side up) ja pekonia.

Toisaalta tänne on mahtunut myös aivan älyttömän ihania tarjoilijoita, jotka ovat oikeasti lähteneet selvittelemään asioita ja pitäneet huolen siitä, että saan jotain turvallista syötävää, vaikka se vaatisikin annosten muokkailua! Usein näissä tapauksissa on kokki vielä tullut erikseen varmistamaan, että oliko ruoka hyvää näistä muutoksista huolimatta. Olen huomannut, että yleensä aina jos tarjoilija kysyy että onko sinulla joku allergia, niin ruoka on turvallista. Jos gluteenittomuus ohitetaan olankohautuksella, niin sitten tajuaa jo olla vähän varuillaan.

Leave a Comment

Outoja asioita Amerikasta – Top 10

  1. Lääkemainokset joissa sanotaan että “ask your doctor about X”.
  2. Drive through KAIKKI. Pankkiautomaateista alkaen!
  3. Ruokaa tilatessa kysytään miljoona ja yksi kysymystä. Suomessa kiinalaistakin ostaessa saa vaan ihan tavallista riisiä, eikä tarvitse valita viidestä vaihtoehdosta. Täällä saa fried ricea normaalin riisin sijasta, vaikka se on minun mielessäni niinkun oikea, tilattava annos.
  4. Parkkipaikkojen koko ja se, että ne ovat vinossa. Eli onnea allekirjoittaneelle, joka ajoi läpi ja tajusi liian myöhässä, ettei voikaan peruuttaa järkevästi oikeaan suuntaan.
  5. Ne punaiset solo-kupit. Ihan oikeasti. Näitä löytyy nyt meidänkin kaapista, ei vain leffoista.
  6. (Höhhö)Leipää syödään vähän kaiken kanssa ja mielellään vaikka joka päivä.
  7. Se, että how are you on hei tyyppinen tervehdys, eikä niinkään kysymys mihin pitäisi vastata.
  8. Kun vero lisätään tuotteiden hintaan vasta kassalla. Miten on tarkoitus osata ennakoda, että mitä kaikki oikeasti maksaa?
  9. Kolikkojen nimet – SOS! Välttelen kolikkojen käyttöä viimeiseen asti, koska en vieläkään ymmärrä koko tätä dime ja nickel systeemiä! En osaa myöskään tipata, vaan joko delegoin homman miehelle tai heidän sattumalla vain jotain ja toivon parasta. 
  10. Mittayksiköt yleisestikin. En osaa vastata yhtään mitään, kun ihmiset puhuvat lämpötiloista – 90 degrees mitä häh – tai etäisyyksistä. Tai että how many ouches haluan vaikka jauhelihaa kaupasta. 
1 Comment

Aimo annos realismia

Nyt taitaa olla aika jakaa ajatuksia sellaisesta asiasta, mikä on meidän elämässä aivan liian suuressa osassa – merijalkaväestä. 

Kun olen vuosien saatossa kertonut ystäville ja tutuille siitä, että ensin tapailin Amerikkalaista sotilasta, ja sitten sen päätin vielä naidakin, ihmiset pitivät sitä romanttisena. Kai se sitä olikin. Kirjoiteltiin rakkauskirjeitä, kun mies oli pitkään pois. Soiteltiin niin, että puhelun ainut sisältö oli, että kaikki on kunnossa, on ikävä. Jätettiin Skypessä hyvää huomenta viestejä, kun toinen pääsi netin ääreen ensimmäistä kertaa kuukauteen ja minä nukuin iloisesti aamuyön viimeisinä tunteita. Arki on vähemmän romanttista.

img_0028

Se mihin en osannut valmistautua oli se, että heti kun menin naimisiin, sain otsaani merijalkaväen vaimon leiman. Ison kasan odotuksia siitä, miten istun kotona odottamassa, pidän talouden pystyssä hymysuin. Että olen ylpeä siitä, että mies palvelee tätä maata. Karussa todellisuudessa on vähemmän ylpeyttä ja tukea, mutta sitäkin enemmän odottamista. On pitkiä työpäiviä – ei 10 tunnin pitkiä työpäiviä, vaan kolmen vuorokauden pitkiä työpäiviä. On sitä, että mies soittaa maanantaiaamuna töistä ja sanoo, että nähdään torstai-iltana. On komennuksia. On viikkojen harjoittelumatkoja. 

Meidän elämä helpotti hetkeksi, kun mies vaihtoi työnkuvaa ja siirtyi asevarastoon vähän normaalimpiin hommiin. Sitä jatkui pari kuukautta. Ja nyt on tiedossa siirto takaisin entisiin hommiin, omasta pyynnöstä. Takaisin viikkojen ja kuukausien harjoitteluihin. Mahdollisesti vielä yhteen komennukseen, joka näkyy meillä jatkuvana uhkakuvana tulevaisuudessa. Minä kerkesin jo aikaisemmin huokaista helpotuksesta ja ajatella, että tämä oli meidän osalta ohi. Mutta ei ollutkaan. 

img_0031

Sotilaan vaimona tuntuu tärkein ominaisuus olevan kärsivällisyys. Kärsivällisyys odottaa, odottaa ja odottaa. Kärsivällisyys silloin, kun mies tekee isoja päätöksiä, jotka vaikuttavat suoraa teidän suhteesenne. Kärsivällisyys hymyillä ja kannustaa, vaikka on eri mieltä. Joskus on vaikea olla valittamatta, mutta samalla tajuaa, että miehellä on isompiakin huolenaiheita. Joskus on vaikea kommunikoidakin, kun toinen ei voi sanoa paljonkaan siitä, mitä on tehnyt siellä töissä, missä viettää melkein koko aikansa. 

Joskus tuntuu, että merijalkaväki on suhteessa kolmas pyörä. Tai ehkä minä olen se kolmas pyörä ja merijalkaväki se, jonka paikkaa yritän viedän. Merijalkaväki on kuitenkin se, joka saa enemmän huomiota, ja joka voittaa aina ja joka kerta. Työ tulee ensin. Suhde ja oma elämä myöhemmin. 

img_9969

Meillä on merijalkaväkeen viharakkaussuhde. Vaikka usein on vaikea kuvailla ilman kirosanoja, että mitä se tekee arjelle, niin se on kuitenkin ihan valtavan tärkeän osa meitä molempia. Joskus hirvittää ajatella, että mitä sitten, kun tätä ei enää ole. Mitä sitten, kun ollaankin tässä suhteessa ihan kahdestaan ja joudutaan löytämään joku uusi juttu, minkä kautta itsemme määritellä. Mitä sitten, kun pitää astua ihan oikeaan tosielämään tämän pienen kuplan ulkopuolella.

Aika usein mielessä on myös se, että miten älyttömästi pitääkin rakastaa, että tähän suostuu. Ja niinhän meillä rakastetaankin, vaikka välillä tiukkaa tekeekin. Vertaistuki ei ole koskaan ennen tuntunut niin tärkeältä, kun nyt tuntuu. 

Leave a Comment

“Meinasitteko muuttaa Suomeen?”

Me ollaan tässä miehen kanssa oltu taas isojen kysymyksien äärellä.

Kun ihmisille selviää, että olen Suomesta, niin ensin kysytään miten tutustuin mieheen ja sitten, että meinattiinko muuttaa takaisin Suomeen. Ensin vastaus oli, että joo ei aiota. Suunniteltiin sinne Pennsylvaniaan muuttoa, katseltiin innoissamme kouluja molemmille ja oltiin ajatustasolla ihan oikeasti jäämässä tänne. Mainitsin aiemmin, että todellisuus iski päin kasvoja, ja sille linjalle on jääty.

Se on päätetty, että minä aion lähteä tekemään sitä ensihoidon ja sairaanhoitajan tutkintoa Suomeen. Amerikassa tämän kombon opiskelu vetäisi minut vararikkoon aika nopeasti, Suomessa saan tehtyä koko homman ilmaiseksi. Tästä herää kuitenkin kysymys, että no milloin ihmeessä me sinne Suomeen palataan. Milloin on täydellinen aika, vai onko koskaan? Lähdetäänkö yksin vai erikseen? Pitääkö vain väkisin lähteä? No, kai se pitää. Todettiin miehen kanssa, että laastarimetodilla mennään. Nopeasti pois alta ja sitten takaisin kiinni ns tosielämään ja takaisin rajan taakse. 

Ja niinhän siinä kävi, että olen opiskellut noihin ensihoidon pääsykokeisiin nyt jo innolla ja ajatuksella. Ei ole vielä mitään käsitystä, että saadaanko edes visa-asiat selvitettyä ennen varsinaista pääsykoepäivää niin, että oikeasti pääsisin lähtemään. Tai että mitä sitten, jos pääsenkin sisään – kai se paikka on kuitenkin pakko ottaa vastaan jos niin käy. Muutanko sitten takaisin Suomeen vain puolen vuoden amerikkaelon jälkeen? Tarkoitushan olisi nyt käydä pääsykoeruljanssi läpi niin, että ei mene sitten homma puihin kesällä jännityksen takia. En vain osaa kuitenkaan lähteä mihinkään sellaisella hälläväliäasenteella, joten opiskelen tätäkin varten niin kun kaikki riippuisi juuri tästä opiskelupaikan saamisesta.

Koska mies haluaa ohjelmointialalle, niin Suomi on aika ihannepaikka. Minullakin olisi sitten vähän eri edellytykset palata tänne, jos olisi pohjalla amerikan malliin jo tuplatutkinto. 

Vaikeaa on, apua!

Leave a Comment

Päivä mainoskuvauksissa

Mainitsin aiemmin siitä, että puhuin yhden paikallisen filmiyrityksen kanssa ja sain itselleni harjoittelupaikan. Eilen sunnuntaina käytiin sitten ensimmäisissä kuvauksissa, ja ihanaa oli!

Missio oli kuvata noin 60 sekuntin mainos paikalliselle hääsuunnittelijalle, joka on laajentamassa bisnestään: tarkoitus oli nyt luoda kurssipaketti, joka kouluttaa uusia hääsuunnittelijoita. Me kuvattiin mainokseen lyhyt, noin 10 sekuntin haastatteluosuus, ja siihen päälle ns. behind the scenes materiaalia mahdollisimman luonnollisista tilanteista. 

img_20160911_135839 img_20160911_135844 img_20160911_140012 img_20160911_140020

Tästä puhuessa on pakko aloittaa itse miljööstä! Kuvauksia varten oltiin vuokrattu upea huvila North Shorella. Sellainen, mikä on maksanut useita miljoonia, ja jonka takapihalla oleva uima-allas on varmaan puolen meidän asunnon kokoinen. Talo oli aivan käsittämättömän upea, täynnä marmoripatsaita, kalliita taideteoksia ja mattoja, jotka maksavat varmaan enemmän kun me tienataan kuussa… Vielä upeampaa kaikki oli, kun hääsuunnittelija tiimeineen oli saanut koristelut valmiiksi!

Kuvauksia varten lavastettiin muutama tilanne. Etupihalla oli kukin koristeltu keinu, mitä käytettiin häämekkojen valokuvauksessa, ja ns. istumapaikkoja (pieniä mattoja ja tyynyjä ruohikolla, sekä päivänvarjoja), varsinainen hääkaari ymv. Takapihalla oli alttari, jossa kynttilöiden ja palmupuiden reunustama pihatie vei uima-altaan äärelle. Uima-altaassa oli tietysti kukkia. Sisälle katettiin illallispöytä ja aseteltiin kukkia. 

img_20160911_135825 img_20160911_135830 img_20160911_135923 img_20160911_135857 img_20160911_135941

Paikalla oli myös kolme naismallia ja yksi miesmalli, maskeeraaja ja kampaaja sekä muutama assari ja valokuvaaja. 

Ohjaajani oli aivan älyttömän osaava ja mielenkiintoinen! Pääsin todella hyvin mukaan vähän kaikkeen, vaikka pääasiallinen tehtävä olikin audiopuolella. Ohjaaja jaksoi alusta asti käydä kaiken kaikessa rauhassa läpi niin, että oikeasti ymmärsin. Huomasi kyllä, että hänen taustansa oli opetuspuolella. Pääsin ihastelemaan kameroita, joista hädintuskin uskallan haaveilla, ja steadicamia ja pelkkä mikkivarusteiden opettelu oli aivan älyttömän kiinnostavaa. Käytiin läpi, että miksi mitäkin tehdään, eikä vain että miten. 

img_20160911_140224 img_20160911_123635 img_20160911_120108

Napsin päivän aikana muutamia kuvia. Pahoitteluni laadusta – käytössä oli tätä varten pelkästään puhelin, joka ei suoriutunut suorassa auringonpaisteessa tehtävästään kovin hyvin… 🙂

Leave a Comment

Hurrikaanivaroitus & Hawaii International Film Festival

Meillä odotettiin tällä viikolla jopa kahta hurrikaania. Toistaiseksi näyttää siltä, että kumpikin jää myrskyn tasolle tai jää kokonaan tulematta. Meillä ei ole nyt edes satanut (mikä on harvinaista) ja tuulikin on lähinnä ollut helpotus helteen keskellä, eikä enne jostain suuremmasta. Sunnuntain mainoskuvauksia siirrettiin joka tapauksessa viikolla eteenpäin ennustuksien takia. Eikä ensimmäistä kertaa, jos ohjaajan turhautuneista kommenteista saattoi jotain päätellä.

Sain tänään myös kutsun harjoitteluhaastatteluun Hawaii International Film Festivalin Education Departmentin assarihommaan. Tämä osasto järkkää mm. sellaista siistiä ohjelmaa kun Guest Filmmaker Program, jossa vähän isompia leffanimiä tuodaan tänne pitämään opiskelijoille luentoja. Lukittu on mm. Jay Hubert (asiakkaita esim Apple, Volkswagen, Peugeot ja Intel) ja Tadashi Nakamura, joka oli 2008 Sundance film festivalin nuorin filmmaker ja pääsi CNN:n “Young People Who Rock” -listalle.

Assarin hommaan kuuluu paitsi huolehtia siitä, että oikeat ihmiset saadaan oikeisiin paikkoihin, myös istua näiden luentojen läpi – aika valitettavaa, eikö? Kuka nyt haluaisikaan päästä ilmaiseksi seuraamaan älyttömän kiinnostavia luentoja ja tapaamaan sellaisia nimiä, joiden kanssa todellakin kannattaa verkostoitua 😉

Toinen aika hieno ohjelma on nimeltään Cultural & Visual Literacy Program. Sen pointtina on esittää Hawaiilla sellaisia elokuvia, joita ei normaalisti olisi tarjolla, ja joita myös opettajat käyttävät sitten myöhemmin aineena kaikessa social studysta kieliopintoihin. Ohjelmaan on nyt vahvistettu ainakin sellaisia leffoja kun Hikawa Maru, Mele Murals ja The Eagle Huntress. Jälkimmäisin näyttää todella kiinnostavalta ja suosittelen tsekkaamaan trailerin alta!

Tarjolla olisi ollut myös sellaisia hommia, jotka olisivat sopineet omaan osaamisalaani paremmin, mutta päätin, että nyt astutaan mukavuusalueelta ihan oikeasti ulos. Jos uskaltaa muuttaa toiselle puolelle maailmaa, niin sitten uskaltaa myös lähteä kokeilemaan sellaisia asioita, jotka ovat aina pyörineet takaraivossa mutta joihin ei ole miljoonan ja yhden tekosyyn varjolla ryhtynyt.

 

 

 

Leave a Comment

Auton katsastus [x]

Käytettiin eilen auto katsastuksessa ja voin kertoa, että vähän oli eri meiniki kun Suomessa!

Katsastuksen hoiti bensa-aseman yhteydessä oleva minikorjaamo, eikä sitä varten ei tarvinnut edes parkkeerata oikeaan parkkituunuun. Bensapumpun viereen vaan iloisesti odottelemaan.

Nainen tuli kassan takaa, käski käyttämään päällä vilkut, jarruvalot ja sumuvalot, paljain käsin tunnusteli renkaita ja otti ipadilla kuvan. Mitään ei mitattu sen tarkemmin tai noin muutenkaan tutkittu, vaan homma hoitui kätevästi paljaalla silmällä. Uusi tarra vaan paikalleen ja se oli siinä!

Lysti kustansi 20 dollaria ja aikaa meni maksuineen ja papereiden päivittämisiin kaikkineen noin 10 min (mistä itse tarkastukseen ehkä 5).

Leave a Comment

Koulukriisi

Meillä on Hawaiiaikaa jäljellä sellaiset 10 kuukautta. Sen jälkeen pitäisi taas muuttaa johonkin. Jostain syystä on mielessä pyörinyt nyt jo, että mitä seuraavaksi, vaikka ollaan täällä vasta hädintuskin asetuttu aloillemme. Ja pakko kai sitä on miettiäkin, kun tässä on jo ensimmäisiin kouluihin haettu!

Me ollaan vakavasti harkittu, että Hawaiiaikaa seuraisikin Suomiaika. Koska J on suuntaamassa tietokonealalle, on Suomella tarjota paljon. Mulle vielä enemmän, koska kouluun pääsee ilmaiseksi. Ensin oli tietysti kiva elää pilvilinnoissa ja ajatella, että minäpä tästä nyt vain menen kouluun pariksi vuodeksi, mutta eihän se nyt niin simppeliä täällä rapakon takana olekaan. Tuntuu myös typerältä maksaa siitä koulutuksesta kymmeniä ja kymmeniä tuhansia, kun saman homman saa tehtyä meren takana ilmaiseksi.

Mieskin saisi käsittääkseni kuukausitukia ihan samalla tavalla, vaikka ei Amerikkalaiskoulua valitsisikaan. 

En jotenkin osaa nähdä itseäni jäämään Suomeen lopullisesti (tosin mistä sitä koskaan tietää), mutta tässä vaiheessa se tuntuu ehkä taloudellisesti järkevimmältä ratkaisulta. Olisi sitten mullakin pohjalla jotain muuta kun vaan se lukio. 

IMG_3434 IMG_3440 IMG_4825 IMG_3441 (1)

 Suomen opettamisen lisäksi olen pitänyt itseni kiireisenä filmijuttuja suunnitellessa. Kävin tänään kahvilla 7 muun asiasta kiinnostuneen kanssa – meitä on nyt kirjoittajia, tuottajia, kuvaajia ja näyttelijöitä, editoijia ja distributoreita. Ideoita tuli paljon ja porukka on ihan älyttömän kiva! Siihen mahtuu myös yksi puolalainen ja yksi venäläinen.

Lisäksi 4.9. olisi tiedossa ekat mainoskuvaukset, joihin pääsen mukaan. Kuvataan mainosvideo hääsuunnittelufirmalle.

Leave a Comment

Niin metsä vastaa kun sinne huudetaan

Olin toissapäivänä ruokakaupassa, kun ohikulkija nappasi kiinni hihasta ja kertoi, että “Oh by the way, I love your hair! It’s so beautiful and you can just see it’s all natural”. Kummasti jäi hymy kasvoille.

Miksei Suomessa tule mieleenkään kertoa ohikulkijalle, että onpa sulla ihanat kengät, tai että miten ihmeessä sä saat sun hiukset näyttämään noin hyvältä? Täällä kohteliaisuuksia lauotaan ilman, että se on yhtään iso juttu. Eikä niihin kohteliaisuuksiin tarvitse edes vastata vähättelemällä ja toljottamalla vaivaantuneena maata.

Milloinkohan tähän rupeaa tottumaan niin, että saisi vaikka sen omankin suun auki ja oppisi kehumaan ihan muuten vaan? Jos vaikka vahingossa piristäisi jonkun toisen huonoa päivää.

Tänään poikkesin myös pankkiautomaatilla, missä vaihdoin muutaman sanan ohikulkijan kanssa, joka ihasteli “englantilaista aksenttia”. Pienikin, iloinen smalltalk piristi heti muuten varsin ahdistunutta ja ankeaa päivää. Samoin piristi se, että postin parkkipaikalla kohtasi katseet tuntemattoman kanssa ja molemmat hymyili. Ihan noin niinkun muuten vaan. Siksi, että on vaan ihan täysin normaalia hymyillä tuntemattomalle. Täällä sanoo välillä tuntemattomat kadullakin hei, jos sattuu kävelemään vastaan, ja vaikka ei sanoisikaan, niin ainakaan eivät kävele ohi lujempaa ja välttele katsekontaktia viimeiseen asti.

 

3 Comments

Saarikuume + Loputon lomamatka = Suomijoulu?

Olen oppinut jo omalla tavallani tykkäämään Oahusta ja sen ilmapiiristä (etenkin meidän omassa kotinaapurustossa). Tykkään rennosta ilmapiiristä ja siitä, ettei kellään ole kiire yhtään mihinkään. Siitä, että joka päivä voi päälle vetää rutinoituneesti shortsit ja topin ja ettei jotenkin ole paineita tehdä yhtään mitään: Ai että ei huvittanut kokata tänään? Ei se mitään, ei ketään muutakaan. Ai että otit aloha fridayn jo keskiviikkona ja kävit rannalla kolmannen kerran tällä viikolla? Niin mekin! Hassua, miten voi arkikin tälläisessä paikassa tuntua jotenkin vieraalta. Olo on koko ajan kun lomalla, ja se tässä taitaa olla vaikeaa – ei ole yhtään niin kiva olla jumissa lomamatkalla, kun etukäteen luuli! 

Luin ennen muuttoa myös sellaisesta pikkujutusta kun island feveristä, mutta en jostain syystä uskonut, että tälläinen ilmiö koskettaisi minua. No, sieltähän se salakavalasti tuli ja iski. Tavallaan ainakin. Kaipaan sitä, että voin vain hypätä autoon ja ajaa kauas pois, tai napata junan ja olla parissa tunnissa kaupungissa, joka tuntuu ihan erilaiselta. Oahu on iso saari missä on paljon ihmisiä, mutta jostain syystä kaikki tuntuu puuduttavan samankaltaiselta. Se mikä eniten aiheuttaa ahdistusta taitaa kuitenkin olla se, ettei kalenterissa ole ollut seuraavia lähtöpäiviä yhtään mihinkään. Pelkkä reissu Waikikille ei vaan tunnu riittävän johonkin syvääluotavaan tarpeeseen olla liikkeellä. 

Koska tämä lievästi klaustrofobinen olo ei kosketa vain minua, vaan sen jakaa meillä ihan samalla tavalla myös J, niin ruvettiin tässä harkitsemaan, että jos sitten kuitenkin vietettäisiin ensijoulu Suomessa. Pelkkä mahdollisuus siitä, että päästään taas tien päälle (tai no, lentokoneeseen) ja katselemaan maailmaa, antoi heti vähän enemmän tilaa hengittää. Olkoonkin sitten tuttu Suomi.

Viimeksi kun ahdistus oikein iski, niin muuten kokeiltiin nimenomaan tätä iltareissua Waikikille. Kaunista oli, kodilta tuntui ja muutamia kuviakin tuli räpsittyä: 

waikiki-4 waikiki-3 waikiki-2 waikiki-1

Leave a Comment