Skip to content

Month: February 2016

Visapaperit kourassa!

IMG_2831 (1)Unohdin mainita asiasta ajallaan, mutta visapaperit tulivat kotiin paksussa, virallisessa kirjekuoressa. Homma on siis meidän osalta tässä vaiheessa valmis – ja töitä on todellakin tehty. Lomakkeita tuli täyteltyä ihan valtava määrä, Fedexissä vietettiin ihan liikaa aikaa kopiokoneen ja tulostimen äärellä ja rahaa paloi yli tonni. Mies kunnostautui asiassa organisaatiotaitoineen esimerkillisesti – meillä taisi heti kättelyssä olla valmiina excel päivämäärineen ja lomakenumeroineen.

Tulevaisuudessa siintää vielä vähintään samanlainen urakka, kun lähdetään muuttamaan statusta, hakemaan työlupia, green cardia ja kaikkea muuta.

Aluksi käskettiin varata ainakin 6 kk ja sanottiin, että käsittelyyn voi helposti mennä 8-10 kuukautta. Meillä taisi mennä 3 kk kaikkiaan, eli oli huomattavasti ripeämpää toimintaa kun oltaisiin edes uskallettu toivoa!

Seuraava homma onkin alkaa selvittelemään muuton yksityiskohtia, eli lähinnä että missä meidän on tarkoitus asua. Meistä kumpikaanhan ei ole tällä hetkellä Hawaiilla, eikä mies kerkeä olemaan siellä kuin pari viikkoa ennen kun suunnataan yhdessä Pennsylvaniaan. Vähän jää aika tiukoille kämpän etsimisen suhteen.

Leave a Comment

Hyvä monologi roskiin ja rikkinäiset mikin tuska

Viisumihaastattelusta selvitty, visa myönnetty ja kaikki kondiksessa, joten tämä tyttö lähtee (ihan aikuisten oikeesti) Amerikkaan!

Etukäteen jännitti ihan suhteettoman paljon, mutta nopeasti kävi ilmi, että vaikein ja jännittävin vaihe oli oikean paikan löytäminen ja turvatarkastus. Kun paikalle taksilla saavuin (en luota kykyihini navigoida julkista liikennettä, enkä halunnut olla myöhässä) niin seisoin ensin hetken väärän rakennuksen edessä. Kaivoin tietysti puhelimen esille tarkastaakseni vielä tarkemman numeron, ennen kun menisin koputtelemaan mihinkään. En saanut edes puhelimen näppäinlukkoa kunnolla auki, kun jo tultiin torumaan ja tiedustelemaan, että millä asialla olen. Hui! Ei tarvinnut onneksi siirtyä kun seuraavalle ovelle. Olin (oikealla ovella) paikalla taktiset 5 minuuttia etuajassa. Piti seistä siinä rakennuksen edessä odottamassa se 4 minuuttia.

Mukaan koko rakennukseen ei saa ottaa puhelinta, laukkua eikä oikeastaan mitään muuta kun ne tarvittavat paperit ja kansion. Puhelimen saa jättää säilytykseen, mitään muuta ei. Mihinkään ei saanut myöskään kävellä yksin, vaan vartija(sotilas)saattaja seurasi turvatarkastuksesta melkein itse tiskille asti. 

Olin ainut paikalla, joten odottamaan ei joutunut yhtään. Koko hommaan meni alle puoli tuntia! Jos lääkärintarkastuksen keston olinkin aliarvioinut, niin nyt olin sitten varannut ihan liikaa aikaa. Itse haastattelu taisi kestää max 5 min. Eikä edes menty mihinkään huoneeseen leffojen kuulustelutyyliin, kuten olin jostain syystä kuvitellut, vaan kysyttiin pari kolme kysymystä tiskin yli. Olin harjoitellut mielessäni not so vakuuttavan monologin siitä, miksi olen hyvä amerikkalaiskandinaatti ja sitä rataa, mutta ei sitä kukaan halunnut kuulla. Ei ollut tarvetta oikein minkäänlaiselle suuremmalle selittelylle. Ei tiedusteltu myöskään miehen ammattinimikettä sen tarkemmin, vaikka olin sitäkin yrittänyt harjoitella (mos kuulemma anti tank guided missile man) sillä ajatuksella, että eihän minua ikinä päästetä maahan, jos en edes tiedä mitä tuleva aviomies tekee työkseen!

Ei tiedusteltu muuten oikein mitään muutakaan, mitä nyt piti tietää, että milloin on miehen kanssa tavattu ja missä. Päällimmäisenä jäi mieleen se, että haastattelijan mikki toimi huonosti ja kuulin kunnolla ehkä joka kolmannen sanan.

Haastattelu päättyi siihen, että congratulations, you’re free to get married! Olin sen verran hämmästynyt prosessin helppoudesta, että en todellakaan onnistunut vaikuttamaan ihmiseltä, joka ei voi odottaa pääsevänsä naimisiin.

Hommaa mutkisti vain se, että lääkärinpaperit olivat sitten kuitenkin kadonneet johonkin matkalle. Asiaa selviteltiin sitten myöhemmin soittelemalla lääkärille ja takaisin konsulaattiin. Tuli ilmi, että eivät olleet vain päätyneet oikeaan huoneeseen asti. 

Jännää!

ps. Tällä viikolla sain muuten kuntoon myös ea2-kurssin, joten periaatteessa kaikki, mitä halusinkin saada Suomessa tehtyä ennen lähtöä, on nyt tehty.

pps. Uskalsin tilata netistä häämekon. Ei ollut liian pieni, kuten pelkäsin.

Leave a Comment

Perusteellisin terveystarkastus ikinä

IMG_2701
Sisällä en kehdannut muusta ottaa kuvia, eikä sateessa ulkonakaan oikein huvittanut

Vietin tässä mukavasti päivän Helsingissä lääkärin pakeilla. Toisin sanottuna nyt on sitten selviydytty viisumin vaatimasta terveystarkastuksesta!

Homma oli juuri niin monimutkainen, kun olin etukäteen ajatellutkin. Suomessa taitaa olla kolme lääkäriä, jotka voivat näitä viisumien terveystarkastuksia ylipäätään tehdä. Kaikki olivat Helsingissä. Vaikka armas pääkaupunki alueena onkin tuttu, niin varasin varmuuden vuoksi ajan Sähkötalon Dextrasta. Ihan vaan, ettei mene sitten koko homma ohi siksi, etten osannutkaan käyttää busseja ja navigoida Munkkivuoreen.

Pelkkä ajanvaraus oli kinkkistä. Ensin piti soittaa ajanvaraukseen, missä annettiin sitten ohjeet siihen, että miten pitäisi soittaa lääkärille. Lääkäri antoi sitten ohjeet ajanvaraukseen. Ja taas se itse ajanvaraus piti tehdä puhelimitse. Ajan piti olla tunti ja 20 minuuttia, ei enempää eikä vähempää. Tarkastus piti myös suorittaa tietyssä huoneessa, koska tarvittava ohjelma pyöri vain yhdellä koneella.

Mukaan vastaanotolle piti napata paitsi kasa passikuvia, myös kaikki vanhat rokotustiedot. Niitä tulikin metsästettyä jo aikaisemmin parista eri kaupungista.

Tarkastus oli todella todella todella perinpohjainen. Allekirjoittanut joutui mm toimittamaan selityksen siitä, miksi painoindeksi oli alhainen ja pulssi liian korkea, ja listaamaan kaikki allergiat – ja niitä on. Paljon. Heinästä tomaatteihin ja kaikkiin mahdollisiin eläimiin. Lääkäri kirjoitti kiltisti kaikki ylös. En ollut tajunnut myöskään selvittää vanhojen polvitähystysten tarkkoja päivämääriä, mitä oltaisiin niitäkin jostain syystä kaivattu. Kaivattiin myös tarkkaa selitystä jokaisesta lääkkeestä, mitä käytän. Voin kertoa, että päänvaivaa tuotti erityisesti kipulääke, jota käytetään myös masennuksen hoitoon… Saatiin iso paperinippu kuitenkin täyteltyä sellaisessa mukavassa parissa tunnissa. Toivon mukaan myös suhteellisen menestyksekkäästi.

Hommaan kuului myös verikoe (kuulemma kupan varalta) ja keuhkoröntgenkuvat. Koko lysti kustansi sellaiset 400 euroa, minkä lisäksi piti lääkärille iskeä vielä parikymppiä käteen siitä lystistä, että vie paperit henkilökohtaisesti konsulaattiin.

Kunnialla kuitenkin selvitty, puuttuneista tähystyspäivistä huolimatta! HUH

Leave a Comment

Asiaa häistä (tai niiden puutteesta)

hääkimppu
“Simplicity is the ultimate sophistication” – Leonardo Da Vinci

Tuli hyvin aikaisessa vaiheessa selväksi, että meidän parisuhteessa minä en ole se, joka on pienenä unelmoinut satuhäistä. En vain osaa nähdä itseäni pitkässä mekossa tai kävelemässä kirkon alttarille. Olen nyt jonkun aikaa paininut myös sen kanssa, että tunnen jonkinlaista velvollisuutta innostua häiden järjestämisestä, minkä takia olen myös ottanut asiasta ihan tarpeetonta stressiä. Taannoin onnistuin motivoimaan itseäni sen verran, että luonnostelin hääsoittolistaa, mutta hetkellinen toimeliaisuuden puuska jäi sitten siihen.

Asiaa pahentaa se, että meillä ei ole oikeastaan vielä kovin tarkkaa käsitystä siitä, milloin häitä ihan oikeasti vietetään. Hommassa on monta liikkuvaa osaa, joista vaikeimmat ovat miehen komennuksen ja visan aikataulu. Merijalkaväki ei ole minun aikanani vielä kertaakaan suoriutunut yhdestäkään reissusta suunnitellussa aikataulussa. Tiedossa on vain, että miehen olisi tarkoitus palata maahan joskus kesäkuun aikana ja naimisiin olisi tarkoitus mennä sitten komennusta seuraavalla kotilomalla.

Aikataulu ja sen puute on vaikuttanut merkittävästi siihen, että meistä kumpikaan ei ole edes yrittänyt lähteä suunnittelemaan mitään. Tulin myös siihen lopputulokseen, että se on meidän päivä – mitä sitten, jos meillä ei ole kakkua tai pöytiintarjoilua, livebändiä tai limusiinikyytiä? Miksi minä tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten jaksa innostua häälehdistä?

Se tiedetään, että vihkiminen tapahtuu miehen perheen tiluksilla pienen lammen ääressä (“trust me it’s not gonna rain” -J), minkä jälkeen olisi tarkoitus suunnata porukalla syömään. Kiitos siitä, että edes saadaan joku vihkimään kiireiseen aikaan ja olemattomalla varoitusajalla, kuuluu miehen äidille. Päivää tullaan viettämään vain kaikista läheisimpien kanssa, joille luovutetaan pitkälti (ja suurella ilolla) myös vastuu päivän suunnittelusta. Ainut vaatimus taisi olla, että vieraita ei ole yli kahtakymmentä – nyt tuntuu tosin kymmenen vielä realistisemmalta. 

Päätettiin myös, että jos myöhemmin herää hinku niitä häitä viettää, niin järjestetään sitten jonkunnäköinen valojen uusimistilaisuus. Tässä vaiheessa ja tällä aikataululla tuntuu ihan pienenkin tapahtuman järjestäminen vaikealta – etenkin, kun meistä kumpikaan ei ole tällä hetkellä maassa, saati sitten oikeassa osavaltiossa tai kaupungissa. Lennetään molemmat Pennsylvaniaan vasta pari päivää ennen itse häitä, viivytään pari viikkoa ja lähdetään sitten yhdessä Hawaiille. Ja arvatkaa mitä? Ei yhtään prinsessapäivän puute haittaa!

Leave a Comment

Loskakeleillä lämmittää…

  • Liput katsomaan Deadpoolia
  • Lenkkeily koiran kanssa ilman, että jäällä luistellessa saa pelätä nilkkojen puolesta
  • Vapaailta Netflixin ja Parenthoodin parissa
  • Letut ja vadelmahillo

Tänään ilostuttaa myös se, että sain aikaiseksi käydä hakemassa passikuvat tiistaina odottavaa terveystarkastusta varten. Jälleen ollaan yksi askel lähempänä sitä, että kaikesta paperityöstä on selvitty kunnialla!
IMG_3876

Leave a Comment

Here we go – visapaperit on postissa

QUOTE1

Blogin avaamisen kunniaksi pätkä viime marraskuulta, kun blogi ensimmäisen kerran tuli mieleen ja visaprosessi potkaistiin käyntiin:

Pitkä matka kohti uutta, ihanaa elämää alkakoon!

Mukana matkalla – ja hyvin pitkälti myös sen tarkoitus – mies, joka kulkekoon kirjoituksissa nimellä J. Etäisyyttä toistaiseksi tuhansia maileja ja aikaeroa 12 tuntia. Taivalta yhdessä jo hyvän matkaa, edessä viimeiset kuutisen kuukautta ennen kun tämä tyttö viimein pääsee purkamaan matkalaukut yhteiseen asuntoon.

Jännittää, ihastuttaa ja vähän hirvittää.

Blogi seuraa arkielämää ensin Turussa ja myöhemmin – toivottavasti – Hawaiin lämmössä. Ajatuksia muuttoprosessista, vieraalle maalle lähtemisestä ja vähän kaikesta muustakin. Blogi toimii lähinnä allekirjoittaneen päiväkirjana sekä tapana purkaa paitsi mietteitä, myös turhautumista, jännitystä ja toiveita.

He traveled in order to come home – William Trevor

Leave a Comment