Skip to content

Tag: arkielämä

Keliaakikko Amerikassa & Gluteenittoman ruoan metsästys

Keliaakikkona olen päässyt omakohtaisesti tutkimaan Amerikan gluteenitonta ruokamaailmaa. Lopputulos on se, että leipä maksaa älyttömästi ja ulkona pelottaa syödä. “Gluteenitonta” ruokaa on tarjolla paljon, oikeasti gluteenitonta vähemmän. 

Kun olin ensimmäistä kertaa Hawaiilla, kävimme IHOPissa (international house on pancakes) joka kuului miehen suosikkeihin. Kun kysyin tarjoilijalta, että onko mitään mahdollisuutta saada mitään gluteenitonta, niin ilmoitettiin nauraen että joo, ei kyllä löydy koko saarelta. Sori vaan. Päädyin tilamaan omeletin ja tuoreita hedelmiä. Onneksi ennen syömistä tuli ilmi, että omelettiin kaadetaan mukaan pannukakkutaikinaa rakenteen takia.

Yleensäkin tarjoilijoilla ei ole mitään käsitystä siitä, että mikä on tai ei ole gluteenitonta. Minulle on mm. tarjoiltu salaatti, missä oli ensimmäisenä uppopaistettuja vehnätortillan paloja ja uppopaistettua, taikinalla kuorrutettua kanaa, vaikka asiasta kuinka oltiin ensin neuvoteltu tarjoilijan kanssa pitkään ja hartaasti. Sain lopulta salaatista ihmettelyn ja valittamisen jälkeen version, missä oli sitten, no, pelkkää salaattia. 

Tämä ei sinänsä ole mitään uutta, koska olen nuorempana joutunut myös esimerkiksi Englannissa neuvottelemaan asiasta keittiömestarin kanssa. Lopulta oli lautasella pelkkiä ranskalaisia ja salaattia, koska muusta ei kukaan osannut sanoa mitään ja kokki ilmoitti, ettei halua olla vastuussa. 

Olen suosinut aasialaisia ravintoloita siksi, että ne ovat noin yleisesti turvallisia valintoja. Todella harvassa ovat olleet ne paikat, joissa joku on suhtautunut gluteeniton-kyselyihin asiantuntevasti ja ystävällisesti. Tavaksi on nyt jo tullut googlettaa hyvissä ajoin, että onko ravintolalla tarjota jotain gluteenitonta – ja pelottavan usein nettifoorumit kertovat, että gluteenittomaksi mainostettu tarjonta ei ole ollut gluteenitonta! Älyttömän moni on tullut kipeäksi. Niin minäkin, vaikka olen tilannut vainoharhaisena vain sellaisia ruokia, joissa ei todellakaan pitäisi olla mitään sopimatonta. Olen saanut pahoja oireita syötyäni mm. pelkästään paistetun kananmunan (sunny side up) ja pekonia.

Toisaalta tänne on mahtunut myös aivan älyttömän ihania tarjoilijoita, jotka ovat oikeasti lähteneet selvittelemään asioita ja pitäneet huolen siitä, että saan jotain turvallista syötävää, vaikka se vaatisikin annosten muokkailua! Usein näissä tapauksissa on kokki vielä tullut erikseen varmistamaan, että oliko ruoka hyvää näistä muutoksista huolimatta. Olen huomannut, että yleensä aina jos tarjoilija kysyy että onko sinulla joku allergia, niin ruoka on turvallista. Jos gluteenittomuus ohitetaan olankohautuksella, niin sitten tajuaa jo olla vähän varuillaan.

Leave a Comment

Outoja asioita Amerikasta – Top 10

  1. Lääkemainokset joissa sanotaan että “ask your doctor about X”.
  2. Drive through KAIKKI. Pankkiautomaateista alkaen!
  3. Ruokaa tilatessa kysytään miljoona ja yksi kysymystä. Suomessa kiinalaistakin ostaessa saa vaan ihan tavallista riisiä, eikä tarvitse valita viidestä vaihtoehdosta. Täällä saa fried ricea normaalin riisin sijasta, vaikka se on minun mielessäni niinkun oikea, tilattava annos.
  4. Parkkipaikkojen koko ja se, että ne ovat vinossa. Eli onnea allekirjoittaneelle, joka ajoi läpi ja tajusi liian myöhässä, ettei voikaan peruuttaa järkevästi oikeaan suuntaan.
  5. Ne punaiset solo-kupit. Ihan oikeasti. Näitä löytyy nyt meidänkin kaapista, ei vain leffoista.
  6. (Höhhö)Leipää syödään vähän kaiken kanssa ja mielellään vaikka joka päivä.
  7. Se, että how are you on hei tyyppinen tervehdys, eikä niinkään kysymys mihin pitäisi vastata.
  8. Kun vero lisätään tuotteiden hintaan vasta kassalla. Miten on tarkoitus osata ennakoda, että mitä kaikki oikeasti maksaa?
  9. Kolikkojen nimet – SOS! Välttelen kolikkojen käyttöä viimeiseen asti, koska en vieläkään ymmärrä koko tätä dime ja nickel systeemiä! En osaa myöskään tipata, vaan joko delegoin homman miehelle tai heidän sattumalla vain jotain ja toivon parasta. 
  10. Mittayksiköt yleisestikin. En osaa vastata yhtään mitään, kun ihmiset puhuvat lämpötiloista – 90 degrees mitä häh – tai etäisyyksistä. Tai että how many ouches haluan vaikka jauhelihaa kaupasta. 
1 Comment

Aimo annos realismia

Nyt taitaa olla aika jakaa ajatuksia sellaisesta asiasta, mikä on meidän elämässä aivan liian suuressa osassa – merijalkaväestä. 

Kun olen vuosien saatossa kertonut ystäville ja tutuille siitä, että ensin tapailin Amerikkalaista sotilasta, ja sitten sen päätin vielä naidakin, ihmiset pitivät sitä romanttisena. Kai se sitä olikin. Kirjoiteltiin rakkauskirjeitä, kun mies oli pitkään pois. Soiteltiin niin, että puhelun ainut sisältö oli, että kaikki on kunnossa, on ikävä. Jätettiin Skypessä hyvää huomenta viestejä, kun toinen pääsi netin ääreen ensimmäistä kertaa kuukauteen ja minä nukuin iloisesti aamuyön viimeisinä tunteita. Arki on vähemmän romanttista.

img_0028

Se mihin en osannut valmistautua oli se, että heti kun menin naimisiin, sain otsaani merijalkaväen vaimon leiman. Ison kasan odotuksia siitä, miten istun kotona odottamassa, pidän talouden pystyssä hymysuin. Että olen ylpeä siitä, että mies palvelee tätä maata. Karussa todellisuudessa on vähemmän ylpeyttä ja tukea, mutta sitäkin enemmän odottamista. On pitkiä työpäiviä – ei 10 tunnin pitkiä työpäiviä, vaan kolmen vuorokauden pitkiä työpäiviä. On sitä, että mies soittaa maanantaiaamuna töistä ja sanoo, että nähdään torstai-iltana. On komennuksia. On viikkojen harjoittelumatkoja. 

Meidän elämä helpotti hetkeksi, kun mies vaihtoi työnkuvaa ja siirtyi asevarastoon vähän normaalimpiin hommiin. Sitä jatkui pari kuukautta. Ja nyt on tiedossa siirto takaisin entisiin hommiin, omasta pyynnöstä. Takaisin viikkojen ja kuukausien harjoitteluihin. Mahdollisesti vielä yhteen komennukseen, joka näkyy meillä jatkuvana uhkakuvana tulevaisuudessa. Minä kerkesin jo aikaisemmin huokaista helpotuksesta ja ajatella, että tämä oli meidän osalta ohi. Mutta ei ollutkaan. 

img_0031

Sotilaan vaimona tuntuu tärkein ominaisuus olevan kärsivällisyys. Kärsivällisyys odottaa, odottaa ja odottaa. Kärsivällisyys silloin, kun mies tekee isoja päätöksiä, jotka vaikuttavat suoraa teidän suhteesenne. Kärsivällisyys hymyillä ja kannustaa, vaikka on eri mieltä. Joskus on vaikea olla valittamatta, mutta samalla tajuaa, että miehellä on isompiakin huolenaiheita. Joskus on vaikea kommunikoidakin, kun toinen ei voi sanoa paljonkaan siitä, mitä on tehnyt siellä töissä, missä viettää melkein koko aikansa. 

Joskus tuntuu, että merijalkaväki on suhteessa kolmas pyörä. Tai ehkä minä olen se kolmas pyörä ja merijalkaväki se, jonka paikkaa yritän viedän. Merijalkaväki on kuitenkin se, joka saa enemmän huomiota, ja joka voittaa aina ja joka kerta. Työ tulee ensin. Suhde ja oma elämä myöhemmin. 

img_9969

Meillä on merijalkaväkeen viharakkaussuhde. Vaikka usein on vaikea kuvailla ilman kirosanoja, että mitä se tekee arjelle, niin se on kuitenkin ihan valtavan tärkeän osa meitä molempia. Joskus hirvittää ajatella, että mitä sitten, kun tätä ei enää ole. Mitä sitten, kun ollaankin tässä suhteessa ihan kahdestaan ja joudutaan löytämään joku uusi juttu, minkä kautta itsemme määritellä. Mitä sitten, kun pitää astua ihan oikeaan tosielämään tämän pienen kuplan ulkopuolella.

Aika usein mielessä on myös se, että miten älyttömästi pitääkin rakastaa, että tähän suostuu. Ja niinhän meillä rakastetaankin, vaikka välillä tiukkaa tekeekin. Vertaistuki ei ole koskaan ennen tuntunut niin tärkeältä, kun nyt tuntuu. 

Leave a Comment

Auton katsastus [x]

Käytettiin eilen auto katsastuksessa ja voin kertoa, että vähän oli eri meiniki kun Suomessa!

Katsastuksen hoiti bensa-aseman yhteydessä oleva minikorjaamo, eikä sitä varten ei tarvinnut edes parkkeerata oikeaan parkkituunuun. Bensapumpun viereen vaan iloisesti odottelemaan.

Nainen tuli kassan takaa, käski käyttämään päällä vilkut, jarruvalot ja sumuvalot, paljain käsin tunnusteli renkaita ja otti ipadilla kuvan. Mitään ei mitattu sen tarkemmin tai noin muutenkaan tutkittu, vaan homma hoitui kätevästi paljaalla silmällä. Uusi tarra vaan paikalleen ja se oli siinä!

Lysti kustansi 20 dollaria ja aikaa meni maksuineen ja papereiden päivittämisiin kaikkineen noin 10 min (mistä itse tarkastukseen ehkä 5).

Leave a Comment

Saarikuume + Loputon lomamatka = Suomijoulu?

Olen oppinut jo omalla tavallani tykkäämään Oahusta ja sen ilmapiiristä (etenkin meidän omassa kotinaapurustossa). Tykkään rennosta ilmapiiristä ja siitä, ettei kellään ole kiire yhtään mihinkään. Siitä, että joka päivä voi päälle vetää rutinoituneesti shortsit ja topin ja ettei jotenkin ole paineita tehdä yhtään mitään: Ai että ei huvittanut kokata tänään? Ei se mitään, ei ketään muutakaan. Ai että otit aloha fridayn jo keskiviikkona ja kävit rannalla kolmannen kerran tällä viikolla? Niin mekin! Hassua, miten voi arkikin tälläisessä paikassa tuntua jotenkin vieraalta. Olo on koko ajan kun lomalla, ja se tässä taitaa olla vaikeaa – ei ole yhtään niin kiva olla jumissa lomamatkalla, kun etukäteen luuli! 

Luin ennen muuttoa myös sellaisesta pikkujutusta kun island feveristä, mutta en jostain syystä uskonut, että tälläinen ilmiö koskettaisi minua. No, sieltähän se salakavalasti tuli ja iski. Tavallaan ainakin. Kaipaan sitä, että voin vain hypätä autoon ja ajaa kauas pois, tai napata junan ja olla parissa tunnissa kaupungissa, joka tuntuu ihan erilaiselta. Oahu on iso saari missä on paljon ihmisiä, mutta jostain syystä kaikki tuntuu puuduttavan samankaltaiselta. Se mikä eniten aiheuttaa ahdistusta taitaa kuitenkin olla se, ettei kalenterissa ole ollut seuraavia lähtöpäiviä yhtään mihinkään. Pelkkä reissu Waikikille ei vaan tunnu riittävän johonkin syvääluotavaan tarpeeseen olla liikkeellä. 

Koska tämä lievästi klaustrofobinen olo ei kosketa vain minua, vaan sen jakaa meillä ihan samalla tavalla myös J, niin ruvettiin tässä harkitsemaan, että jos sitten kuitenkin vietettäisiin ensijoulu Suomessa. Pelkkä mahdollisuus siitä, että päästään taas tien päälle (tai no, lentokoneeseen) ja katselemaan maailmaa, antoi heti vähän enemmän tilaa hengittää. Olkoonkin sitten tuttu Suomi.

Viimeksi kun ahdistus oikein iski, niin muuten kokeiltiin nimenomaan tätä iltareissua Waikikille. Kaunista oli, kodilta tuntui ja muutamia kuviakin tuli räpsittyä: 

waikiki-4 waikiki-3 waikiki-2 waikiki-1

Leave a Comment

Muutoksen tuulia

Lupauduin viimeviikolla uuteen työhön (say hey to the new head of social media and search), mikä on johtanut siihen että aika on kulunut hyvin pitkälti kotona koneen ja työjuttujen ääressä. Mökkihöperyys vaanii nyt jo jossain mielen perukoilla, joten päätin että nyt on pakko keksiä jotain uutta. Etenkin, kun mies tekee 10-15 tunnin työpäiviä ja ollaan koiran kanssa lähinnä kahdestaan kotona. 

Sali löytyi (ei ryhmäliikuntaa), mutta siitä ei vielä kauheasti ole riemua, kun naapurusto hädintuskin vaihtuu.

Hetken mielijohteesta päädyin sitten juttelemaan filmikoulun kanssa ja hups – nyt olisi sitten lupa ja kutsu mennä ihmettelemään ja auttamaan kuvauspaikoille! Pääsen kuulemma opiskelemaan ainakin valaistusta, auttamaan soundcheckeissä ja mahdollisesti aina ekstraamaankin tarpeen mukaan. Tiedossa on kuulemma ainakin pari dokkaria, mainosta ja indierainaa. 

Hui!

Tässä vielä satunnaisia otoksia salimatkalta, eli Kailuasta:

kailua-kollaasi

2 Comments

Salia mä metsästän, salia mä metsästän…

Olen vastikään todennut, että nyt riitti sohvalla makoilu, ja tutustunut varovasti paikalliseen salitarjontaan. Olen yllättynyt siitä, miten paljon tarjolla on erilaisia ns. teemasaleja. On crossfitsali, joogasali, bootcampsali, kiipeilysali… On saleja, jotka tarjoavat lähinnä ryhmäliikuntaa, ja on saleja, joissa ei sitten ole yhtään mitään muuta kun salivälineet. 

Mistä löydän salin, mistä löytyisi paitsi se kuntosalipuoli, myös ryhmäliikuntaa? Olenko ainut, joka kaipaa näitä molempia samassa paikassa? Tuntuu kummalliselta, että maksaisi kahteen eri paikkaan jotain kuukausittaista könttäsummaa.

Positiivista on se, että ne paikat jotka ryhmäliikuntaa tarjoavat, tarjoavat sitä sitten ihan älyttömän monipuolisesti. Löytyy kaikkea tankotanssista pumppiin ja pilatekseen, bootybarreen ja kickboxingiin Osa tunneista on myös jonkunlaisia fuusioita useamman lajin välillä ja pelkkä nimi pistää hirvittämään. Miltä kuulostaisi vaikka kahvakuulatunti surffilaudan päällä? Apua! 

Pisti silmään myös se, että miten tavalliselta näyttää käydä salilla niin, että vieressä on personal trainer ihan jatkuvasti. Tarjolla on valtavasti paketteja, missä pt:n saa käyttöönsä jopa 1-3 kertaa viikossa. Näitä palveluita ei ole hinnallakaan pilattu, vaan esimerkiksi meidän yhdellä lähisalilla saisi nyt kolme pt-sessiota satasella.

2 Comments

Onko äänieristys Suomiluksusta?

Meidän talossa ei tunneta sellaista käsitettä kun äänieristys. Tai ehkä koko Hawaiilla ei tunneta sellaista käsitettä kun äänieristys.

Me kuullaan naapurin televisio niin hyvin, että voitaisiin ihan yhtä hyvin istua naapurin vieressä sohvalla. Enkä tarkoita vain seinänaapuria, vaan myös sitä naapuria, joka on meidän takapihan päässä. Yksi syy tälle on todennäköisesti se, että täällä eivät kaikki ikkunat ole oikeita ikkunoita, vaan muodostuvat pitkistä muoviliuskoista, jotka on ns. aseteltu lomikkain. Ne ovat ennemminkin ilmastointi-ikkunoita, kun oikeita ikkunoita – niissä on aina väli, vaikka ne olisivatkin kiinni. (Ulko)ovien allakin voi olla kunnon väli.

Lisäksi meillä saa nauttia säännöllisesti livemusiikista, kun viereisessä asunnossa majaileva vuokranantaja soittaa kavereidensa kanssa autotallissa. Autotallissa, joka jakaa seinän meidän makkarin kanssa. Löytyy rummut, basso, kitara ja mikki.

Ensimmäisenä päivänä hirvitti ihan tosissaan, kun tuntui, että itse kuulee ihan kaiken askeleista alkaen, ja naapurit sitten tietysti samalla tavalla. Mietin tosissani, että onko tässä nyt yhtään yksityisyyttä ja että mitä ihmettä pitäisi tehdä. Nopeasti siihen sitten kuitenkin tottui, eikä nyt enää stressaa että kuuleeko naapuri jos puhun koiralle tai vaikka tiskaan. Onko sillä edes mitään väliä, vaikka kuulisi? En minäkään kiinnitä huomiota siihen, mistä naapurit puhuvat, vaikka periaatteessa kuulisinkin joka sanan, enkä häiriinny, vaikka eivät eläisikään jokaista elettään ja jokaista ääntä varoen.

Makuuhuonetilanne on vähän kinkkinen, joten viritellään tässä kuitenkin vielä makuuhuoneen koko ulkoseinälle paksuja verhoja, jotka kuulemma blokkaavat vähän ääntäkin. J herää joka aamu ennen viittä, joten nukkumarauha tulisi kyllä tarpeeseen!

Leave a Comment

Ruokakauppapolitiikkaa ja outo ilmiö

Me tehdään viikottaiset ruokaostokset commissaryssa (eli tukikohdan kaupassa), koska se on tällä hetkellä kaikista vaihtoehdoista halvin. Hawaiilla menee noin yleisesti ruokaan yllättävän paljon rahaa ja tuntuu, että jokainen tuote minkä koriin pistää, maksaa aina vitosen. Ruokabudjetti ylittyy todella helposti, jos mukaan nappaa edes pari heräteostosta. Syyhän tälle ruoan ja muiden tuotteiden kalleudelle on se, että melkein kaikki tuodaan manneramerikan puolelta.

Ruokakauppaan mennään tarkan listan kanssa, ja sitä myös noudatetaan. Lihaa, vihanneksiä ymv ostetaan yleensä kerralla enemmän ja puolet pistetään pakkaseen odottamaan. Muutenkin kaikki jämäruoka pakastetaan. Jaksoinpahan tässä itse vääntää pakkaseen valmiita vihannessekoituksiakin. Meillä ei syödä pikaruokaa tai osteta oikeastaan mitään ylimääräistä, ravintolassakin käydään aika harvoin. Gluteenittomat tuotteet on listalla pakko pitää, koska tämä keliaakikko ei ainakaan toistaiseksi ole niin köyhä että alkaisi miettimään vaihtoehtoja pelkille valkoisille jauhoille, ja nekin pistävät hinnallaan kovasti irvistämään.

Meillä tehdään kuukauden ruokakauppaostokset sellaisella 300 dollarilla, kun oikein budjetoidaan ja suunnitellaan. Tähän sisältyy muutkin tavarat, joita jokapäiväisessä elämässä tarvitsee.

Joka tapauksessa, me pidetään tarkkaan kiinni siitä, että pysytään sovitussa budjetissa ja venytetään penniä. Nyt on kuitenkin kauppaan ilmestynyt sellainen ilmiö, kun pelkillä tipeillä työskentelevät pakkaajat. Näitä pakkaajia ei pysty välttämään, koska pikakassalle ei saa mennä yli 15 tuotteen kanssa, yhtään kassaa ilman pakkaajaa ei ole eikä tippaamattakaan voi olla – ei meillä ainakaan riitä sydäntä vain kävellä tyhjin käsin ohi, kun toinen seisoo siinä rinnassa iso lappu, joka sanoo, että ei saa tästä ollenkaan palkkaa. Kyse ei edes ole mitenkään eksklusiivisesta palvelusta, koska pakkaajiahan täällä on aina ja joka paikassa, eikä siitä tarvitse mitään maksaa.

Meillä ei ole mitään käsitystä, että miten paljon sen tipin pitäisi olla. 5% ostoksien kokonaissummasta vai ehkä viisi dollaria? 20% vai kymmenen dollaria? Apua?! Pitääkö tässä oikeasti ruveta budjetoimaan pakkauspalvelukin? Voinko vain tunkea kyynerpäätaktiikalla pakkaamaan omat kassit? Miten sanon kohteliaasti että ei, en halua maksaa tästä palvelusta, vaan mieluummin hoidan itse omat ostokseni?

Suomalaisena en tajua, että miten on edes oikeutettua pitää joku töissä ilman, että maksetaan mitään palkkaa. Minimipalkan tajuan, mutta että ei ihan oikeasti makseta mitään – ei kuulosta kivalta! Ja näitä pakkaajia on vielä todella paljon: on ihan nuoria, keski-ikäisiä ja vanhuksia. Pyörivät isoina ryhminä sisällä ja istuskelevat ulkona ringissä. Joka kassalle riittää näitä ainakin pari, mielellään enemmän.

nope
Tältä tuntuu, kun tuijottaa kassoja.
2 Comments